Sirkusmuistomerkki mahdollistettiin kansalaiskeräyksen voimin - keräyksen alkuunsaattajan Aune Laaksosen haastattelu

Aune Laaksonen (s. 1927) on tehnyt elämäntyönsä vapaaehtoisena kulttuurin ja taiteen parissa. Hän on järjestänyt taidenäyttelyitä 1970-luvulta lähtien ja ollut olennainen tekijä Keravan taidemuseon ja sen kokoelmien synnyssä ja historiassa. Keravan taidemuseo siirtyi kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistoiminnasta ja Laaksosen johdosta palkattujen museoammattilaisten hoitoon. ”Keravan taidemuseon kokoelmat, kun mä lähdin sieltä, oli 1250”, Laaksonen muistelee. Taidemuseon kotisivujen mukaan kokoelmat käsittävät nykyään noin 1350 teosta.

Laaksonen oli liikkeellepaneva voima myös Sirkusmuistomerkin hankinnassa. Muistomerkin mahdollistanut kansalaiskeräys oli pitkälti tämän taiteen puuhanaisen työn tulosta. Haastattelimme Aune Laaksosta hänen kotonaan Keravalla 8.5.2013.

Ajatus Sirkusmuistomerkistä syntyi automatkalla Kalle Sariolan kanssa. Laaksonen, jolla oli kokemusta julkisten taideteosten hankkimisesta, innostui ja tarttui heti haasteeseen. Asiantuntijana konsultoitiin kuvanveistäjä Heikki Häiväojaa, joka ehdotti muistomerkin tekijäksi kollegaansa Antero Poppiusta. Laaksosen mukaan teoksen pronssinen muistolaatta on kuitenkin Heikki Häiväojan käsialaa.

Varoja muistomerkkiä varten kerättiin monella tapaa. Laaksonen muistelee, että materiaali saatiin lahjoituksena Kymi Kymmenestä, mutta rahaa tarvittiin Poppiuksen työpalkkaan. Kymi Kymmene Kemia lahjoitti polyesterihartsin ja A. Ahlström Oy lasikuitumaton. Muistomerkkitoimikunta järjesti erilaisia tapahtumia, joista Laaksonen mainitsee Ollilan elojuhlat ja vuonna 1978 aloitetut Sirkusmarkkinat. ”Aina piti löytää rahaa jostain ja kaikennäkösiä juttuja tehtiin”, Laaksonen kertoo. ”Kummallisesti sitten kuitenkin saatiin ensin yhteen, sitten toiseen, sitten kolmanteen, neljänteen ja viidenteen (sirkushevoseen).”

Laaksonen toteaa, ettei muistomerkki sirkukselle aluksi välttämättä miellyttänyt kaikkia. Myös muistomerkin sijainnista syntyi polemiikkia. ”Mut siinähän se on saanu kodin -- mä luulen että nyt jo sais lopun elämäänsä olla, tai toiset 35 vuotta”, Laaksonen naurahtaa. Sirkushevoset ovatkin kotiutuneet Keravalle hyvin; ne ovat vuosien varrella esimerkiksi saaneet Sarioloilta töyhdöt päähänsä sirkuksen merkkivuotta juhlittaessa. Teoksen historia ja merkitys eivät kuitenkaan ole välttämättä kaikille tuttuja ja Laaksonenkin toivoisi, että niitä korostettaisiin. ”Et täytys ne kerrostumat, menneisyyden kertomukset olla, olla esillä.”

Teoksen käyttötapaa on jouduttu pohtimaan Sirkushevoset sairastaa –projektin yhteydessä. Laaksonenkin on tietoinen hevosten huonosta kunnosta ja niiden kohtaamasta ilkivallasta. ”Oli -- häntää tai jalkaa otettu pois, että se on kyllä aika ihmeellistä. -- En tiedä, yölläkö ne käy siellä”, Laaksonen harmittelee. Projektin varrella on selvinnyt, että osa vaurioista on myös hevosilla ratsastamisen seurausta. Laaksonen muistelee itse alun perin ajatelleensa Sirkushevoset nimenomaan muistomerkiksi, mutta myös lapset ovat ottaneet sen omakseen.

”Kyl mä pitäsin, että se ois muistomerkki -- koska se Sariolan (sirkuksen) elämä on alkanut Keravalta.”

Heikki Häiväojan haastattelu: Sirkusmuistomerkin rapistunut kunto yllätti, mutta kokonaisuus on edelleen eloisa

Heikki Häiväoja (s. 1929) on kuvanveistäjä, jonka teoksia on ollut näyttelyissä 1950-luvulta lähtien. Häiväoja on pitkän uransa aikana suunnitellut etenkin mitaleita, hautamuistomerkkejä ja rahoja, mutta oli mukana myös Sirkushevosten suunnittelussa. Sirkushevoset on Antero Poppiuksen teos eikä Häiväoja osallistunut valmistusvaiheeseen vaan Poppiuksen apuna toimi Häiväojankin entinen oppilas kuvanveistäjä Aarne Jämsä. Haastattelimme Heikki Häiväojaa 25.4.2013 hänen ateljeellaan Vantaalla, jossa mies oli täydessä touhussa tulevaa näyttelyään valmistellessaan.

Sirkushevosten kuvia nähdessään Heikki Häiväoja yllättyi niiden rapistuneesta kunnosta. Hänen mielestään itse kokonaisuus on kuitenkin eloisa ja parempi kuin hän muistikaan. Hevosten luonnollisiin väreihin hän on edelleen tyytyväinen: ”Se vaan on tuntunu aina hyvältä.” Hän muisteli hevoset valmistanutta Poppiusta lämpimästi ja totesi tämän olleen luotettava ja innostunut työssään. Häiväojan mukaan hevosten valmistukseen on tarvittukin energiaa.

Sirkusmuistomerkki suunniteltiin aikanaan toiminnalliseksi teokseksi, mutta nykyvalossa Häiväojakin on huolissaan sen turvallisuudesta. Häiväoja sanoo aina hieman vierastaneensa päätöstä melko korkeista betonirengasjalustoista, sillä hevosen selästä pudotessaan lapsi voi satuttaa itsensä sekä jalustaan että sen alla olevaan kiveykseen. Vaihtoehtoiseksi ajatukseksi kovalle alustalle Häiväoja esittikin esimerkiksi nurmikumpua, jolla hevoset voisivat ikään kuin laiduntaa. Taiteilija myös pohti, miten ihmiset ottaisivat vastaan teoksen käyttötavan muuttumisen kiipeilypaikasta pelkäksi muistomerkiksi.

Häiväoja totesi paikattavuuden olevan muovin luonne ja sen korjaamisen joka tapauksessa halvempaa kuin vaikkapa kalliiden pronssivalujen tekeminen. Hänen mukaansa halpa materiaali onkin sopiva sirkusteemaiseen teokseen.

Hevosten rakenne ei ole kestänyt nykyisenlaista käyttöä, ilkivaltaa ja kiipeilyä ja niiden korjauskierre onkin ollut ongelma. Irronneita raajoja on jouduttu liittämään vain ulkoapäin eivätkä uudet liitokset ole kestäneet. Häiväoja toteaakin, että liitokset olisi päästävä tekemään sisäpuolelta. ”Ei niitä korjaa kukaan tosta päältä”, hän kommentoi.

Häiväojan muistelun mukaan 1970-luvulla ei ollut vielä saatavilla ruostumatonta harjaterästä, joten vanhat raudat hevosten sisältä pitäisi nyt poistaa ja vaihtaa ruostumattomiin. Tukirakennetta hän vahvistaisi lasikuitumatolla ja muovilla. Syksyn 2013 röntgenkuvauksessa kuitenkin paljastui, etteivät raudat edes ulotu hevosen jalkoja pidemmälle, joten varsinaista tukirankaa ei ole. Tällä hetkellä projektissa pohditaankin, tehdäänkö ainakin osa hevosista kokonaan uudestaan. Tätä jo Häiväojakin keväällä pohti.

Haastattelusta saimme arvokkaita näkökulmia varsinkin hevosten korjaamiseen ja tukea pohdintoihin siitä, mitä voidaan muuttaa pilaamatta taideteoksen alkuperäistä henkeä.

Mitä konservointi on ja miten se eroaa restauroinnista?

Monelle etenkin museoalan ulkopuoliselle on epäselvää mitä kaikkea konservointi pitää sisällään, tai mitä konservaattori ylipäätään tekee työkseen. Konservointi terminä sekoitetaan usein myös restaurointiin, joka kyllä sisältyy konservoinnin kenttään. Monelle ensimmäinen ajatus lienee, että konservaattorit korjaavat vanhoja esineitä. Joskus asiasta puhuttaessa  ihmisille tulee omituinen ilme kasvoilleen, ja he kysyvät varovaisesti "Opiskeletko sinä siis eläinten täyttäjäksi?". Konservointi sanana viittaa myös suojeluun (englannin "to conserve" = "säilyttää, suojella, säästää"), mutta me konservattorit emme säilö kokonaisia luonnonpuistoja museoihin. 

On totta, että joskus konservoitavat objektit joudutaan korjaamaan. On myös totta, että esimerkiksi luonnontieteellisten museoiden täytetyt eläimet on tehnyt luonnontieteellisen alan konservaattori, mutta kulttuurialan konservaattori suojelee aineellista (ja aineetonta) kulttuuriperintöä. 

Kansainvälinen museoneuvosto ICOM (International Council of Museums) määrittelee konservoinnin niiksi toimiksi, jotka pyrkivät säilyttämään aineellisen kulttuuriperinnön, jotta se olisi nykyisten ja tulevien sukupolvien saavutettavissa. Konservointitoimenpiteet jaetaan ennaltaehkäiseviin ja korjaaviin toimenpiteisiin sekä restaurointiin, ja ne toteutetaan kunnioittaen konservoitavan objektin kulttuurihistoriallista merkitystä ja objektin fyysisiä ominaisuuksia. 

Usein konservaattori ei siis korjaa tai muuta mitään objektissa, vaan pyrkii ennaltaehkäisevästi suojaamaan objektin esimerkiksi sijoittamalla sen olosuhteisiin, joissa objektin alkanut hajoaminen hidastuu merkittävästi tai se on ilkivallan ja vahingonteon saavuttamattomissa. Esimerkkinä arkeologiset löydökset, jotka usein sijoitetaan vitriineihin tarkasti säädeltyyn mikroilmastoon puhdistettuna esimerkiksi maa-aineksesta, jotta ne säilyisivät mahdollisimman kauan, mutta löydöksien ulkoasua ei aleta parantelemaan, eikä niitä ole tarkoitus saada toimintakuntoisiksi. 

Korjaavassa konservoinnissa suoritettavat toimenpiteet kajoavat esimerkiksi objektin rakenteeseen, koska ilman toimenpiteitä objektin hajoaminen olisi välitöntä. Objektiin voidaan rakentaa tukirakenne, tai se voidaan puhdistaa orgaanisesta materiaalista, joka kiihdyttää sen hajoamista. 

Voimakkain toimenpiteistä on restaurointi, joka siis on osa konservointia, mutta erona pelkkään restaurointiin konservoinnissa tutkitaan objektin historia, dokumentoidaan tarkasti sen tila ennen ja jälkeen konservoinnin valokuvaten, ottaen materiaalinäytteitä, tutkien objektin valmistustapaa, kun restaurointi voi olla vain pintapuolista objektin kohentelua, toiminnallisista tai esteettisistä syistä. Usein kun tehdään restaurointitoimenpiteitä, objekti on jo menettänyt osan merkityksestään, esimerkiksi lasikannu on hajonnut pieniksi sirpaleiksi, eikä niiden perusteella voi päätellä minkälainen kannu on kyseessä ellei paloja liimaa takaisin yhteen. Ehkä osa kannun koristelusta on hajonnut kannun särkyessä niin pahasti, että koristelu retusoidaan uudelleen, jos tiedetään millainen se on ollut. Muutama sirpale on voinut kadota kokonaan, jolloin konvervaattori voi mahdollisesti täydentää puuttuvat osat. Tällöin konservaattori noudattaa toimenpiteissään varovaisuutta niin hyvin kuin pystyy, ja esimerkiksi liimat tulisivat olla myöhemmin poistettavissa, eivätkä toimenpiteet saa entisestään vaurioittaa objektia tai kiihdyttää sen hajoamista. 

Konservaattoria sitovat työssään eettiset säännöt, jotka pyrkivät varmistamaan, että ainutlaatuinen kulttuuriperintö ei tuhoutuisi ja että se olisi kaikkien saavutettavissa. On siis selvää, että konservointitoimenpiteitä päätettäessä ei ole mitään selkeää oikeaa tai väärää päätöstä, eikä sitä edeltävä eettinen pohdinta saa olla mustavalkoista. Menneitä konservointitoimenpiteitä saatetaan nyt kauhistella, vaikka konservaattori olisi tehnyt ne silloisen parhaan harkintansa mukaan, emmekä mekään varmasti ole immuuneja tekemään päätöksiä konservoinnin suhteen niin sanotusti ajan hengen mukaan. Päätöksiin vaikuttavat tietenkin aina myös käytettävissä olevat resurssit ja aika, mutta yksi asia on varma: hätiköidyt ratkaisut ja hötkyily ovat laadukkaan konservoinnin vihollisia.